Niinpä. Kohta mennään marraskuun puolta väliä eikä todellakaan ole sitä runsauden pulaa aiheista mitä oli aiemmin syksyllä. Vaan kun tämän blogin tarkoitus on kirjata luonnon kiertokulkua vuoden 2008 aikana niin täytyyhän se tehdä vaikkei uudet kuvat samalla tavalla säväyttäisikään. Se on kuitenkin asia, joka vaan kuuluu tähän vuodenaikaan.

Pääsin siis normaalia aiemmin koulusta tänään ja eräs koirablogituttuni on suositellut minulle käyntiä Espoon Järvenperässä sijaitsevassa Aurora Karamsinin luontopolulla. Lähtiessäni koululta jostain pilkahteli auringonvalo. Mistä lie, sitä en keksinyt sillä taivas oli edelleen aivan musta. Kuitenkaan ei satanut. Päätin siis ennen kotiutumista kiepsauttaa tuon paikan kautta ja kerrankin ilman koiria. Pienen tutkailun jälkeen löysinkin paikan ja sain autonkin siihen polun alussa olevalle levennykselle parkkiin. Taivas oli muuttunut mustasta paljon vaaleamman sävyiseksi. Siniseksi ei kuitenkaan. Lähdin patikoimaan. Polku laskeutui alaspäin ja edessä oli sellainen joentapainen. Vai puroksiko sitä pitäisi nimitellä. Ojaa kuitenkin selkeästi leveämpi ja syvempi. Jopa olin yhdessä kohtaa näkevinäni kalan tekemän ringin veden pinnalla.

Lähistöllähän on Pitkäjärvi, joten saattoipa se joentapainen sieltä saada alkunsa.

Järvellä poikkesin pikaisesti kotimatkalla. Näköharhaa vai ei mutta eikö se ole ihan sininen tuo taivaskin tuossa pilvien yläpuolella.

Nyt ei kyllä sinänsä ollut oikea vuodenaika tutustua tuohon paikkaan kun ruohonjuuritaso oli ruohoton ja peittynyt puista pudonneiden ruskeiden lehtien muodostaman maton alle. Sateet oli tehneet joentapaisen penkan reunat kuraisiksi ja liukkaiksi ja siellä isojen kuusien katveessa oli aika hämärääkin. Mutta minutpa valtasi uteliaisuus. Sehän se on jokaisen tutkimusmatkailijankin motivaattori. Siispä jatkoin matkaa pitkin kuraisen lipevää polkua. Ylempänä kyllä kulki ihan asiallinen kävelytie. Heikkainen sellainen. Vaan mitä hauskaa siinä olisi. Asettaa töppöstä töppösen eteen ilman minkäänlaisia vaivoja tai esteitä ja samalla nähdä vain paikoitellen joen mutkat ja siihen romahtaneet puunrungot.

Edessä päin kulki soma silta joen yli ja siitä vasemmalle jäi sellainen puistikko missä seistä tökötti omassa ylhäisessä majesteetissaan yksi komeimmista ikinä näkemistäni puista. Sellainen ikipuu. Vanha kuin taivas itse. Pitihän se käydä katsastamassa ennen sillan ylitystä kaikilta kanteiltaan.

Päätin kuitenkin julkaista vain tämän kuvan. Taaempana on Aurora koti. Käsittääkseni se on vanhuksille pyhitetty hoivakoti. On heillä ainakin hienot puitteet missä asua.

Sen jälkeen lähdin tallustamaan joen toista puolta. Ilmeisen paljon vettä virtasi siinä juuri nyt kun polku monin paikoin meni suoraan jokeen. Monta mutkaa tuli siis tehtyä matkan varrella. Toki suoraan metsäänkin johti se samainen kävelytie, josta tuossa aiemmin puhuin, ja kuka tietää mitä kivaa sen varrelta olisi voinut löytyä. Vaan se saa nyt jäädä vielä arvoitukseksi toista kertaa varten.

Tässä kohtaa vesi virtasi aika vuolaanakin.

Ohittelin ryteikköjä ja koivikkoja puikkelehtien milloin minkäkin tulvivan polunmutkan yläpuolelta isojen honkien ympäri. 

Lopulta tuntui kuin joki päättyisi kokonaan suomaiseen ja vetiseen risukkoon. Tässä kohtaa alkoi suuret mansikkaviljelmät ja jonkun kyhäämä puutralli oli heitetty veden päälle. Siitä pääsin takaisin toiselle puolelle ja kuljin mansikkapellon reunustaa pitkin.

Siinä kuraisen pellon reunaa pitkin loikkiessani ajattelin huvittuneena, että kohta tulee vihainen viljelijä traktorin kanssa ja häätää minut pois.

Ei tullut ketään ja rauhassa sain talssia kunnes tulinkin traktoripolulle, jota kautta pääsin takaisin Järvenperän läpi kulkevalle mutkaiselle Kuninkaantielle. Vielä piti katsahtaa niitä suhteellisen valtavia mansikkaviljelmiä ja muistella mennyttä mansikkakesää.

Tässä osittain yksi niistä mansikkapelloista. Siellä se sama koivikko taustalla näkyy, jonka ohitin aiemmin joen toiselta puolelta.

Tästä ei sitten kauaa mennytkään kun olin jo takaisin autoni, joka kulkee nimellä Lucamobiili, luona. Tosin yhden pikku mutkan vielä tein erään asutusalueen läpi ja täytyykin todeta, että hyvä on kun kuljen usein itsekseni näillä reissuilla. Kuka nyt tällaisen mutkittelevan tyypin kanssa viitsisi lenkkeillä. Varsinkin kun usein löydän itseni jostakin rämeestä tai ryteiköstä tai vaikkapa umpikujasta kun en ole malttanut polullakaan pysytellä. Olen ajoittain onnistunut autonikin kurastamaan oikein kunnolla kun yllättäen on iskenyt ahaa-elämys jonkun pienen hiekkatien kohdalla, joka onkin päättynyt johonkin kurapeltoon. Vaan olen myös löytänyt tällä metodilla aivan hurmaavia uusia paikkoja ja tutkimuskohteita.

Meitä on moneksi.